Kiitos elämä!

Uusi vuosi. 

Tänä vuonna paino todella on sanalla uusi. Ja jotain uutta on myös tässä kirjoituksessa joka on ensimmäinen ja viimeinen kirjoitus sivuten sitä lajia ja ammattia jonka vuoksi olen saanut viimeisen kymmenen vuoden aikana nähdä ja kokea asioita joista en osannut ikinä edes unelmoida(tai ymmärtänyt pelätä;)) ja ennen kaikkea saanut tavata suorastaan timanttisia ihmisiä jotka tulevat aina säilyttämään paikan sydämessäni. 

Mutta palataanpa ajassa kymmenen vuotta taakse päin... Silloin tapasin erään pojan, ihan tavallisen kaverin joka minulle alkoi melko nopeasti tuntua hyvinkin erityiseltä. Tämä poika on tänä päivänä rakas aviomieheni ja lasteni täydellinen isä. Lojaali ja suoraselkäinen mies jolle perhe ja ystävät ovat kaikki kaikessa. Ja tässä on oikeastaan kaikki se merkittävä mitä minä hänessä näen tai olen koskaan nähnyt. 

Hänen ammattinsa jääkiekkoilijana puolestaan on vuosikaudet määrittänyt hyvinkin vahvasti sen miten monet muut ihmiset hänet näkevät. Hänen ammattinsa on myös vuosikaudet asettanut vahvat raamit meidän perheemme elämälle. Elämälle Lappeenrannassa, Espoossa, Amerikassa, Venäjällä, Ruotsissa ja Oulussa. Elämälle joka on ollut hyvää, antoisaa, vaiherikasta ja täynnä hienoja ihmisiä, kokemuksia ja seikkailuja. Samalla nämä vuodet ovat olleen tulvillaan epävarmuutta, jatkuvaa uuden oppimista ja uusissa tilanteissa selviytymistä, uusiin ihmisiin tutustumista ja sen myötä haikeita jäähyväisiä, luopumista ja irrallisuuden tunnetta. Siis pääpiirteissään aivan tavallista elämää; sillä kaikellahan on puolensa, niin tutulla ja turvallisella kuin uudella ja pelottavallakin. 

Minä uskon siihen että meidän ympärillä olevat ja tapahtuvat asiat ovat tietyllä tapaa toissijaisia ja suurin määrittävä tekijä sille millaista elämää elämme on meidän henkilökohtainen tapamme kokea asiat. En siis voi laittaa omia sanojani kiekkoperheen tai ylipäätään ammattiurheilijan perheen elämästä kenenkään toisen vastaavassa elämäntilanteessa olevan tai olleen suuhun.  Toisille uusi ja tuntematon on pelottavaa tai vähintäänkin epämiellyttävää ja ilman tukiverkkoja selviytyminen raskasta. Toiset taas ovat luonteeltaan itsenäisiä seikkailijoita -matkan varrella vastaan tulevat kuopat ovat positiivisia haasteita, kasvunpaikkoja joissa opitaan kantapään kautta. Minä olen kai aina ollut jossain määrin itsenäinen seikkailija-luonne, mutta vieraat sosiaaliset tilanteet eivät todellakaan kymmenen vuotta sitten kuuluneet mukavuusalueelleni. Se tuntuu jotenkin käsittämättömältä koska tänä päivänä nautin juuri niistä, nautin aivan valtavasti. Jos mieheni ei kuitenkaan olisi pelannut jääkiekkoa ja me emme olisi matkanneet ympäri ämpäri ja minä en olisi ollut se joka kerta toisensa jälkeen luo koko sosiaalisen piirinsä tyhjästä(sillä itse kiekkoilijallahan työyhteisö ja joukkue ovat valmiina odottamassa) en ehkä koskaan olisi itsenäisesti hypännyt epämukavuusalueelleni ja rohjennut löytää itsestäni tätä minussa niin vahvasti läsnä olevaa tarvetta tutustua toiseen ihmiseen ja ennen kaikkea ymmärtää tätä ihmistä vaikka hänen taustansa ja historiansa poikkeaisi omastani kuinka radikaalisti tahansa. Joku saattaa nähdä minun "kuluttamani" viimeiset kymmenen vuotta ajanhukkana, mutta minä todella olen löytänyt itseni näiden vuosien aikana, olen uskaltanut tunnustaa omat heikkouteni ja huomannut omat vahvuuteni. Näen nyt olevani valmiimpi löytämään oman juttuni ja intohimoni tällä pallolla kuin koskaan aiemmin, varsinkaan kaksikymppisenä tytön raakileena. Sen toteuttaminen toki vaatii opiskelua joka tässä elämäntilanteessa ei ehkä ole helpoin mahdollinen toteutettava. Minulle ei ole enää sataa erilaista ovea avoinna enkä kolmen lapsen äitinä voi suunnata aivan minne tahansa, mutta en minä sataa ovea enää tarvitsekaan. Tarvitsen vain yhden; sen jonka takaa aukeaa minun oma polkuni.
Olen siis täysin siemauksin nauttinut tästä matkasta ja vakaasti uskon että juuri näin oli tarkoitettu. Olen saanut seikkailla laivan perämiehenä, nauttia myötätuulista ja ennen kaikkea olla tukena vastatuulissa. Päässyt näkemään mitä ammattiurheilu parhaimmillaan ja pahimmillaan on ja samalla oppinut arvostamaan urheilijoita ihmisinä enkä pelkkinä tulosten tekijöinä. Sillä liian helposti meillä on tapana nähdä vain menestys, onnistumiset ja epäonnistumiset ymmärtämättä lainkaan sen taustalla olevaa henkistä ja fyysistä työtä tai uhrautumista. Työtä johon meistä aika harvan omat rahkeet riittäisivät vaikka työhön tarvittava taito tipahtaisikin unen mukana olkapäille.

Kaikella tässä elämässä on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Virran mukana on helppo kulkea ja usein on helpompaa jatkaa asioiden tekemistä niin kuin aina ennenkin vaikka ne eivät enää tarjoaisi mitään. Sillä muutos on aina pelottavaa. Se on on kuitenkin ainoa tie kasvuun ja uusiin mahdollisuuksiin silloin kun vanhat polut on jo läpikotaisin koluttu. 

Rohkeita ovat ne ihmiset jotka päättävät itse oma-aloitteisesti ottaa omat askeleensa silloin kun tietävät ja kokevat ne ajankohtaisiksi. Se on onnen omiin käsiin ottamista ja siihen jokaisella on oikeus. Yksikään mieheni koppaama kiekko tai voittama voitto ei ole ikinä saanut minua tuntemaan niin suurta ylpeyttä kuin hänen kykynsä tehdä rohkeita päätöksiä ja laittaa elämän prioriteetit tärkeysjärjestykseen. 

Meidän perheemme on nyt siirtynyt aivan uusien tuulien vietäväksi ja myös minun on aika alkaa etsiä omaa väylääni kohti omia henkilökohtaisia unelmiani. Onneksi matkaa taitetaan viiden ihmisen voimin, olen melko varma siitä että tällä kokoonpanolla selvitään niin tyynessä kuin myrskyssä  kun vain muistetaan että matka on määränpää ja matkaseura siinä kaikkein arvokkainta.

Kiitos siis elämä näistä kokemuksista ja opetuksista joita olet tähän mennessä antanut! Kiitos ihmisistä joihin olen saanut tutustua, niistä upeista naisista jotka vahvuudellaan, itsenäisyydellään ja hyvyydellään tulevat aina inspiroimaan minua ja erityisesti heistä joiden sielut ovat koskettaneet omaani niin että tiedän siteemme säilyvän läpi elämän. <3