Muutoksen tuulissa

Arki  on  astunut  taloon ja viikot ovat  vilahdelleet silmissä.  Tämän syksyn muutokset ovat tuntuneet aika  isoilta ja monen asian kanssa on uuden opettelemista. Olen täällä blogissa jakanut  melko paljon ajatuksiani  ja  kokemuksiani,  mutta  rehellisyyden  nimissä on pakko myöntää että en jaa ajatuksiani ikinä  reaaliajassa. Olen  ihminen  joka pähkäilee asiat halki, poikki ja pinoon ensin oman pään sisällä ja  vasta  sitten  kirjoittaa.  Tästä  on  johtunut  myös  tämä todella  pitkään  kestänyt  hiljaisuus  täällä blogin  puolella.  Olisi  tuntunut  teennäiseltä  tykittää  tänne   reseptejä  ja  asupostauksia kun ne ovat viime aikoina olleet viimeisenä mielessäni.  

Syksyn suuria muutoksia ovat olleet tietysti Eemilin ensimmäiset askeleet oppivelvollisuuden parissa. Olen  aivan  äärettömän  onnellinen että  ilmoitimme  Eemilin viime  keväänä  metsäeskariin.  Hän on viihtynyt  siellä  mainiosti.   Minulla  ei  sinänsä   ollut  minkäänlaista   kuvaa   millaista   esikoulussa oppiminen tai opettaminen tänä päivänä on. Nyt kun olen kuukauden kuunnellut Eemilin kertomuksia päivistään  ja  seurannut  heidän ryhmänsä omaa blogia olen ollut aivan ällikällä lyöty; tärkeitä tietoja ja  taitoja  opetellaan  niin  mielettömästi  käytäntöä soveltaen että sitä vain ihailee ja ihmettelee mistä tuollaisia  ideoita  syntyy.  No ne  syntyvät  tietysti  äärimmäisen  taitavien ja idearikkaiden opettajien päässä  ja  minun  ei  auta   kuin  olla  nöyrän  kiitollinen  että  oma  lapseni  saa  nauttia  huipputason pedagogiikasta. 

Toinen  tämän  syksyn suuri muutos  on  ollut  oman  kouluni  alku.  Opiskelu  sinällään  on  tuntunut aivan ihanalta nyt kun  kunnon luennot ovat vihdoin alkaneet. Rakastan niin tätä tunnetta kun luennot saavat  inspiroitumaan ja pohtimaan asioita hieman eri vinkkelistä, miettimään omaa suhtautumistaan asioihin  ja   ehkä   myös   laajentamaan   omaa   näkökantaansa.   Opiskelin   avoimessa   yliopistossa erityispedagogiikan  perusopinnot, joten tänä syksynä olen hypännyt suoraan aineopintojen kimppuun ja  niiden  myötä minulla on  vain   vahvistunut   fiilis  siitä  että  olen   oikeassa   paikassa.   Kaikkein haastavinta  tässä  kaikessa  on  kuitenkin  ajankäyttö.  Ei  ole  aivan  yksinkertaisinta etsiä tasapainoa perheen ja  opiskeluiden  välille.  Itse asiassa minusta vähän tuntuu että mitään harmonista tasapainoa ei näiden  kahden  suhteen ole  olemassakaan  vaan  seuraavat  vuodet  tulevat  olemaan  aika nuoralla kävelyä,  toivottavasti  edes  hetkittäin tanssahteluakin. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä joten on enemmän    kuin  turhaa   murehtia   niitä   etukäteen.   Kaikkien   näiden  konkreettisten   asioiden  ja kysymysten  rinnalle  on noussut myös kysymyksiä minusta itsestäni, omasta identiteetistäni. Tätä voi kaiketi   kutsua   jonkin  asteiseksi   identiteettikriisiksi.  Aina  aika  ajoin  ihmisen  on  koottava omia palikoitaan  vähän  uuteen  järjestykseen  sopeutuakseen  muuttuviin  tilanteisiin  ja  silloin  kun nämä palikat  hakevat  muotoaan  ja  paikkaansa  sitä on  normaalia  haavoittuvampi  tai  ehkä paremminkin epävarmempi.  Se  että  oma  rooli  on  viimeiset  kuusi  ja  puoli vuotta ollut kotiäiti ei aivan helposti muuksi muutu. Äitiyshän  ei  tietenkään  ole  minnekään menossa, mutta sen rinnalle on syntynyt uusi rooli, uudet tavoitteet ja niiden eteen konkreettisesti tehtävät asiat. Kun olen näitä mietteitäni päässäni viime  aikoina  kelannut  oikein  olan  takaa,  olen  myös tullut siihen tulokseen että seitsemän vuoden sykli toteutuu  minun  kohdallani tällä kertaa pelottavan tarkasti, sillä viimeisin "palikoiden kokoamis retriitti" oli aikana jona odotin Eemiliä. Silloinkin käsillä oli uuden elämänroolin haltuunotto ja suuret muutokset   näin   hyvin   pienen   ihmisen   mittakaavassa.   Näen   tässä   kaikessa   kuitenkin   myös mahdollisuuden   herkkyyteen   joka   toivottavasti   antaa    minulle   lisää   eväitä    toisten    ihmisen   ymmärtämiseen.  Kukaan  meistä  ei  ole  aina  vahva,  ei  kuulukaan  olla,  eikä  sellaista   varsinkaan kuulu  esittää olevansa! Uskon vahvasti että tästä kriiseilystä seuraa hyviä asioita, entistä vahvempi ja mukautuvampi minä. 

Ja jottei elämä kävisi tylsäksi ja muutokset olan kohautuksella kuitattaviksi päätimme myös laittaa asuntomme myyntiin. Tämä koti kaikessa ihanuudessaan on käynyt meille liian pieneksi. Uudesta kodista ei ole vielä tietoa, ei edes siitä missä kaupungissa se tulee olemaan. Mutta aivan kuten tämä koti aikanaan tuli meitä vastaan juuri tarpeellisella hetkellä, uskon että uusi koti löytää meidät myös sitten kun aika on oikea.<3 

Tämä blogi saattaa tulevaisuudessa hieman muuttaa muotoaan minun mukanani. Aihepiirit pysyvät varmasti suurelta osin samoina, mutta painotukset voivat vaihdella. Kirjoittaminen on minulle toisinaan kevyttä hömppää ja toisinaan taas väline prosessoida omia ajatuksiani vähemmän kepeistä aiheista. Vaikka kirjoittelu on viime aikoina ollut säännöllisen epäsäännöllistä, toivon löytäväni tähän taas sellaisen rutiinin että postauksia syntyy tasaisemmin. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!