Mistä onni tulee ja minne nauru katoaa?

Tiedättekö kuinka monta kertaa pieni lapsi keskimäärin nauraa päivässä? Entä aikuinen?

Voin kertoa että ero on shokeeraava, se laittaa miettimään millaisia pönöttäjiä meistä aikuisista on oikein tullut. Niin... me nauramme n.15 kertaa vuorokaudessa lapsi ainakin 300. Myös spontaani  ilahtumisen aiheuttama hymyily lasketaan nauramisen lieväksi muodoksi ja tämä selittänee tuon leikki-ikäisten valtavan luvun, lapsikaan ei siis välttämättä räkätä vatsa kippurassa 300 kertaa valveilla olonsa aikana. Oikeastaan tämä ei kauheasti lohduta meitä aikuisia vaan me muutumme entistä jäykemmiksi.  

Herää kysymys minne kummaan se nauru katoaa? Koulun ja työelämän paineisiin, kotitöiden alle, jatkuvaan kiireeseen, valtaan tai vastuuseen? Ehkä kaikki nämä tekijät vaikuttavat asiaan, mutta onko naurun pakko loppua?

Jos jotain on kadottanut eikö sen voisi löytää vielä uudestaan? Miettikääpä kuinka puhdistavan hyvältä tuntuu täysin hervottomasti nauraminen niin että vatsaan sattuu. Pelkkä asian ajatteleminen saa ainakin minut hymyilemään harmi etten nyt tarkalleen muista koska olisin viimeksi nauranut niin. Ehkä uuden vuoden aattona, kun katselimme mieheni kanssa TVstä Ridiculousness-maratoonia.. hah eihän siitä olekkaan kuin viikko! Kokonainen viikko! Häpeän. 

Minähän voisin nauraa sillä tavalla joka ikisenä normaalin onnellisena elinpäivänäni, etsiä vain syyn räkättää kylki kaarella ja samalla ravita vakavaa aikuista sieluani. Ehkä omatkin kasvoni olisivat 50 vuoden päästä yhtä onnenuurteiset kuin yllä olevalla miehellä.  

Lasten lukuihin me emme pääse, se on päivän selvää. Monet pieniä naurattavat jutut ovat meille arkipäivää, aikuiset eivät jaksa huvittua hassuna tuulessa heiluvasta puusta, vesilätäköistä tai kengän jäljistä lumessa. Me voimme kuitenkin keskittyä katsomaan ympärillemme, etsiä huumoria ja iloa muista asioista. Pienten lasten tai lemmikkien touhuja ei tarvitse kauankaan seurata kun huomaa hymyilevänsä ehkä jopa tirskahtavansa. Huumoria ja hyvää tuulta voi myös tarkoituksella viljellä ympärilleen ja samalla saa itsekin niittää naurusatoa. 

Mielestäni ehkä surullisin naurun tappaja on häpeä, että kehtaako sitä nyt esimerkiksi nauraa omalle vitsilleen jos kukaan muu ei sitten naurakaan mukana? Onko sen hetkinen seura sopivaa omaan huvittumiseen? Mitä väliä sillä on jos muita eivät naurata samat asiat kuin itseä, pitäisikö sitten muka vain lopettaa nauraminen?! Ei tietenkään! Sitten vain nauretaan kahta kauheammin itse jolloin puisevat kanssa ihmisetkin saavat mahdollisesti kokea edes jonkinlaista myötähäpeään sotkeutunutta huvittuneisuutta. Eipä jää heidänkään päivänsä täysin värittömäksi.;) 

Tästä päästään seuraavaan asiaan; onneen. Mistä se tulee ja mitä se edes on? Minulle se on mielentila jossa kokee tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta vallitsevasta elämästä. Se voi olla myös pieniä erityisiä hetkiä jotka usein kuitenkin syntyvät aivan arkisissa tilanteissa. Ja ainakin minun kohdallani onni purkautuu ulos hymynä tai nauruna. Onni ja pärställäni vallitseva virne linkittyvät siis minun persoonassani hyvin tiukasti toisiinsa. Voin sanoa hymyileväni paljon, en kuitenkaan väitä olevani onnellisempi kuin ihminen joka hymyilee vähemmän. Minä vain haluan onneni ulos; "kel onni on, se onnen kätkeköön" on ehkä etovin viisaus jonka tiedän. Hymy on maailman helpoin kierrätettävä ja hymy on myös maailman paras oravan pyörä. Kun alkaa hymyilemään kanssaihmisilleen, kaupan kassoille, satunnaisille ohikulkijoille ei voi olla ilahtumatta takaisin saamistaan hymyistä ja vòla koukussa ollaan. Hymyä toisen perään siis!:)

Nauretaan ja hymyillään siis silloin kun siltä tuntuu, ei ainakaan pidätellä hyvää sisällä vaan laitetaan se rohkeasti kiertoon!

Ja vielä yksi kuva onnesta joka sisältää mielestäni kaiken tärkeän asiaan liittyen. Onnea harvemmin täytyy etsiä, riittää kun avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen.<3

Onnellista, vatsalihakset kipeyttävää ja naururyppyjä aiheuttavaa ilon täyteistä viikkoa jokaiselle!:)

PS. Pieniä matemaattisia yhteenlaskuja suorittettuani voin sanoa että luku 15 ei täsmää minuun sitten ollenkaan. En vain ole alkuunkaan varma johtuuko asia onnellisuudesta, lapsenmielisyydestä vai puhtaasta syntymähulluudesta. Epäilen viimeistä vaihtoehtoa.